Kaksikymmentäseitsemän mariskoolia

Löytyi talo, tehtiin tarjous ja se meni läpi. Samaan aikaan muu elämä ei tietenkään ollut tauolla. Pitkiä työpäiviä jotka jatkuvat kotona koneella keskiyöhön, luottamustehtäviä, kampanjointia, tapahtumien järjestämistä, lapset.  Ruuhkavuodet. Itseäni olen kiittänyt ja kiitosta on riittänyt. 

Jotenkin saimme kaiken keskellä pakattua.

Pääsiäisenä tuli muuttoauto. Karhutalolla muuttomiehet kysyivät mihin tavarat viedään. No siinä auton ja talon välissä olisi vähän tilaa. Olimme kolmas ja viimeinen talous kantamassa tavaraa sisään, ja tavaraa tosiaan oli. Sohvat piti olohuoneessa nostaa pystysuoraan, niille ei ollut tilaa lattialla. Kaikkea kolminkertaisesti, ylikin. Kolme silityslautaa, kilometrikaupalla kaappeja, astioita ja tuppervaaroja niin että itku nousi silmään. Viisaampi olisi käynyt tavaroita etukäteen läpi, mutta näkemättä mitä muilla oli se olisi ollut hankalaa. Yhteensä 27 mariskoolia.

Seurasi neuvottelut. Loputtomat neuvottelut. Toisen roska on toisen just hyvä ja tärkeä muovikippo jota voi aivan hyvin käyttää ilman hukkunutta kanttakin. Raivausta, perkausta, eteenpäin antamista, myymistä, kaatopaikalle viemistä. Keskusteluja, hiljaisuuksia, ärähtelyjä, väsymystä.  Kaikista tuntuu että vain itse joutuu omistaan luopumaan. Tai ehkä siltä tuntui vain naisista.

Minä mietin hengästyneenä oravanpyörässäni hukkooko minuuteni tähän valtavaan taloon. Kaksikymmentä, kolmekymmentä ja neljäkymmentä vuotta vanhemmilla uusilla asuinkumppaneilla on tavaraa kertynyt aivan eri määriä kuin meidän suhteellisen tuoreella perheellä. Jonka toinen osapuoli on muuttanut Suomeen kymmenen vuotta sitten. Tavaralla ei koskaan ole ollut suurta merkitystä, mutta yhtäkkiä kaikesta omasta tuli elinehto. Sillä jos en joka silmäyksellä näe jotain omasta perheestäni kertovaa, voinko koskaan tuntea tätä taloa oikeasti kodikseni?

”Tämä on minun!!!” riitelin kun pidin kaksin käsin kiinni paistolastasta, sauvasekottimesta, häälahjaksi saadusta krusifiksista (?!), virttyneestä pussilakanasta ja ikean vesilasista.

Hengästyminen, väsyminen, hermostuminen. Räjähdys. Äiti laittoi taulut seinälle, jonka olisin halunnut pitää tyhjänä.

Loukkaantuneita ja hämmentyneitä tyyppejä talo täynnä. Sovittelua, anteeksipyyntö. Tavara on kuitenkin vain materiaa. Ehkä juuri se pussilakanakaan ei ole välttämätön.

Kuukauden päästä mahtui jo kävelemään.

Edellisen kerran suhtauduin tavaraan yhtä kokonaisvaltaisen mielenvikaisesti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Pienelle viikonloppureissulle piti pakata kaikki mahdollinen. Äitiyspakkauslaatikko jos vauva ei nukukaan sängyssä hyvin. Vaippapaketteja jos lähikaupassa ei olekaan juuri oikeita. Talvi-, kevät-, kesä- ja syysvaatteet, sillä Suomen ilmasto. Puhdistusaineet, kylpyamme, korvikkeet, tuttipullot, rintapumppu, leluja, imetystyyny, sitteri...

Ehkä uudessa ja epävarmassa tilanteessa tavara tuokin yhtäkkiä varmuutta? Ainakin tiedän mitä minulla on ja koen olevani varautunut kaikkeen. Kun tilanne asettuu ja mieli rauhoittuu, tavara menettää mystisen merkityksensä ja se onkin vain kamaa. Jotain tarvitsee, kaikkea ei.